Turvallisuuden tunne koetuksella

Turvallisuusympäristömme muuttui nopeasti. 2.2.2022 alkoi tapahtumien ketju, joka sai Putinin johtaman Venäjän hyökkäämään Ukrainaan. Se ja Valko-Venäjä ovat Suomen ohella ainoat Venäjän Natoon kuulumattomat rajanaapurit, mikä meitä ahdistaa. Suomeen ei nyt kohdistu uhkaa, sanoo maamme johto. Turvattomuuden tunteelle ei nyt anneta aihetta, koska sitä juuri Venäjä haluaa. Helpompi sanoa kuin tehdä.

Meille 50-luvun alussa syntyneille itä-naapurin pelko on tuttua. 60-luvun alussa muistan Venäjän noottikriisin aikana kuulleeni keskusteluja mahdollisesta sodasta, ja millaisiin tehtäviin isäni joutuisi sodan syttyessä. Isä olisi päässyt Turun ilmatorjuntaan, ei siis ihan pahimpaan paikkaan, joka lapsen mielessä oli jalkaväki kirjojen Tuntematon Sotilas ja Talvisota perusteella. Lasten kuullen ei ole syytä nostaa esille omia uhkakuvia ja pelkoja. Sodassa ei ole lapsen kokoista asiaa. Lapsi kysyy miten turvallista minulla ja läheisilläni on?

Tuon ajan muistot ovat rasite tänään. Vanhat traumat nousevat pintaan. Geeniperimässämmekin taitaa olla ripaus Venäjän pelkoa. Siksi kriisin kehittymistä tiedotusvälineistä kannattaa seurata kohtuudella. Elämä jatkuu normaalisti ja itselle mieluisia asioita pitää ehdottomasti jatkaa ja jopa lisätä. Luvassa on siis lisää hiihtokilometrejä. Pelko ja ahdistus ovat normaali reaktio, mutta se ei saa vallata koko elämää. 

Sotia ja muita kauheuksia tapahtuu maailmalla jatkuvasti. Nyt ne tapahtuvat meitä lähellä ja ihmisille, joihin meidän on helppo samaistua. Ilmassa on paljon myötätuntoa ja negatiivisia tunteita. Keskuudessamme on paljon venäläisiä. Miten heihin pitäisi suhtautua? Osa venäläisistä häpeää maansa nykytoimia, mutta olemme varautuneet myös muuhun.