Jouluyö, juhlayö

"Kuta pienempi on itse, sitä isompi joulu tulee" on Tove Janssonin paljon lainattu miete. Omat isoimmat joulut ajoittuvat 50-luvun synnyinkotiini Vehmaan Hietajärvelle. Mieleen on jäänyt ison maalaistalon tuvan tuoksut, joulukuusi, ruokakattaus sekä tietysti lahjat ja se pelottava joulupukki.

Jo varhain ennen kouluikää aloin miettiä, miksei se Korvatunturin oikea pukki tule Vehmaalle? Tekopukkihan tuo meillä käynyt selvästi oli. Ääni oli isopapan ja leuan alaosassa näkyi naamarin reuna. Pieni näkee alhaalta paljon sellaista mitä aikuiset eivät ylhäältä näe.

Voimakkaan muistijäljen ovat jättäneet joulupäivän aamun aikaiset lähdöt Vehmaan joulukirkkoon. Sodan käynyt Satu-hevonen oli vielä tuolloin tallissa, mutta autolla kirkkoon kuitenkin mentiin - ei siis hevosreellä. Oltiin mukavuutta rakastavia ja nykyaikaisia. Minulle se ainut, oikea ja aito joulukirkko on Vehmaan vanha keskiaikainen kivikirkko. Kirkko on pieni ja vaatimaton, mutta ehdottomasti Suomen kaunein. Kirkon tuoksut ja tunnelmat ovat voimakkaina muistissa.

Päällimmäinen muisto joulukirkosta liittyy jouluvirsiin. Veljeni ja minä olimme kovia poikia laulamaan. Kovaa ja korkealta vedettiin Enkelitaivaata; ja niin, että päät ympärillä kääntyivät. Pikkuveljeni laulutaidot herättivät huomiota myös ensimmäisessä kansakoulun kuusijuhlassani, jossa itsekin lauloin yhdessä kanttorin Taneli -pojan kanssa. Meillä kaikilla oli laulusta kymppi.

Joulumusiikki herättää ihmisissä ilon lisäksi uskonnollisia ja yhteenkuuluvuuden tunteita. Kaikille yhteistä on joulumusiikin synnyttämien tunteiden voimakkuus. Kun kuulemme kirkossa Oi jouluyön, laskeudumme lapsen tasolle. Musiikki toimii lohdun tuojana ja tunteiden vapauttajana. Se laukaisee tunteita. Piilotajunta nostaa pintaan muistoja, joita meille iäkkäille on kertynyt monelta vuosikymmeneltä. Muistot ovat osin haikeita. Jokin voima saa ne pintaan juuri jouluna. Ilo ja haikeus sekoittuvat. Tulee mieleen lapsuuden joulut ja edesmenneet rakkaat ihmiset. 

Runsas vuosi sitten kuollut äitini oli jouluihminen. Lapsuuden joulut olivat täynnä joulumusiikkia ja vanhoja perinteitä. Jouluna syötiin läpi yön. Punnitus oli ennen ja jälkeen jouluaterian. Voittaja oli se, joka eniten jaksoi syödä. Pikkuveljelläni Juhalla lienee ennätys: 2 kg. Kirjeitä kirjoitettiin pukille ja jätettiin tonttujen noudettavaksi ulko-oven rappusille, ja kas kummaa siitä ne olivat hävinneet.  Nyt vanhat perinteet ovat siirtyneet lastenlasten joulun viettoon. Heidän jouluilonsa on tätäpäivää.

Joulun aluspäivät ovat stressaavia: siivousta, lahja-ostoksia, ruuanlaittoa, joulukukkasia ja korttimuistamisia. Missä ovat puuttuvat jouluvalot ja -kynttilät? Kuusen jalkakin on taas hukassa. Miksi joulukuusi ei pysy suorassa? Miksi noin surkea kuusi tulikin sahattua? Eikö metsästä parempaa löytynyt? Omaa metsääkin on ainakin hehtaari.

Turku julistaa puoliltapäivin Joulurauhan. Vihdoin aaton uurastus on ohi, ja lounaaksi syödään riisipuuroa.  Kuka  tällä kertaa saa mantelin?  Illalla istutaan joulupöytään, joka notkuu kinkkua, rosollia, monenlaisia laatikoita ja kalaherkkuja - koronan vuoksi tosin tänä jouluna pienellä porukalla.

Aattoilta huipentuu joulupukin tuloon ja lahjojen jakoon. Parasta hetkessä on lasten riemu. Into on joskun ollut niinkin suurta, että joulupäivänä on haettu pukin tuomia rahakuoria roskiksen pohjalta. Mieleen saattaa yhtäkkiä tulla marraskuussa ostettu lahja, joka oli niin hyvässä piilossa ettei ehtinyt tämän joulun pukinpussiin - no ensi jouluna sitten!

Joulun taikaa, lämpöistä aikaa toivon mieliin jokaisen. Joulurauhaa, kultanauhaa sydämiin kaikkien!