Vuosi äidin kuolemasta

Äitini tuhkat laskettiin sukuhautaan Vehmaan hautausmaalle viime vuoden marraskuussa.

Äiti kärsi vuosi sitten kuivasta yskästä eikä influenssa näyttänyt helpottavan. Terveydenhoitaja oli aamulla kuunnellut keuhkoja ja määrännyt hänet sairaalaan. Rakas äitini kuoli ma 7.10. 2019 taksiin matkalla Loimaan sairaalaan.  Matkaa oli ehditty parin kilometrin verran Sarkkilan sillalle, kun äiti oli oksentanut. Taksi pysäytettiin sillan jälkeiselle penkalle, johon äiti jäi makaamaan. Ambulansin tultua paikalle, hoitaja totesi äidin kuolleeksi. Sydän oli pettänyt.

Äiti sai lähteä kuten oli toivonutkin, saappaat jalassa. Hän sai olla sairastelustaan huolimatta loppuun asti kotona isän omaishoidon ansiosta. Isäni ja kaikki omaishoitajat ansaitsevat korkeimman mahdollisen mitalin.

Vuosi sitten olin juuri kauhonut soppani lounasbaarissa, kun isäni soitti ja kertoi suru-uutisen: mamma on kuollut. Vastasin puheluun Hämeenlinnassa TB-Pirttilän ulko-ovella. Suru ja järkytys oli suuri. Puhelun aika ja paikka eivät unohdu. Vaikka iäkäs äitini oli sairastellut pitkään, oli lopullinen kuolema yllätys ja shokki. Tilanne oli kuitenkin nollattava nopeasti ja lähdettävä isän tueksi Punkalaitumelle. Äkkiä autoon ja menoksi vaikka pää oli sumussa. Shokista selvisin toiminnalla. Autolla ajamisen rutiinit selvittivät pään sumua.

Äitini syntyi 15.12.1933 Vehmaan Hietajärven Ylistalossa, samassa maalaistalossa, joka myös omaksi synnyinkodiksi on merkitty. Äitini eli lapsuutensa sota-ajan turvallisessa maalaisympäristössä; mitä nyt Venäjän pommikoneet välillä kävivät pelottelemassa. Taisi jokunen pommikin pudota, joka oli jäänyt yli Turun pommituksilta. Kerran koulumatkalla äiti kertoi pyörällä kaatuneensa ojaan piiloon viholliskoneita.

Isänsä oli jatkosodan rintamalla äidin hoitaessa maatilaa. Vieno-pappa palasi rintamalta kotiin lievästi haavoittuneena, ja niin elämä jatkui. Keskikoulun äiti kävi Uudessakaupungissa, jonne hän usein muistoissaan palasi. Kortteeri Ugissa oli mieluisa muistojen paikka.

Koulun jälkeen äiti meni Vehmaan Rautilaan talouskouluun, jossa tapasi komean maamieskoulun oppilaan, isäni. Häitä vietettiin elokuussa 1952. Minä synnyin joulukuussa saman vuonna. Äitini oli malliäiti ja -vaimo, aina huolehtiva leijonaemo, joka illalla nukahti vasta kun kaikki perheenjäsenet olivat turvallisesti kotona. Joskus isällä meni LSO:n hankintareissuilla ja myös meillä pojilla viikonlopun riennoilla myöhään. Huoli ja murhe oli joskun liiankin suurta.

 

Äitini eli pitkän ja hyvän elämän. Hän ehti nähdä lapsensa lapsen lasten syntymän.

Tätä kirjoittaessa 7.10.2020 äitiä on muistettu läheispiirissä lämmöllä. Isäni ja veljeni kävivät haudalla viemässä kukkia ja muistelemassa rakastaan. Suru ja ikävä on kaikilla pysyvää. Äiti pääsi lopulta sinne minne halusi: Vehmaan hautuumaalle. Sytytämme kynttilän äidin muistolle.